Kun "pöllin" Marin blogista  sen kuvajutskan, niin unohdin, että kuvat piti olla Googlesta ja vielä eka sivulta. Kaikki siirtämäni kuvat, paitsi oman koiruuden kuva, olivatkin Googlen kuvia, mutta eka sivultako...ei toki...mieleistä kuvaa sain hakea pitkään ja hartaasti.

No...eipä tuolla liene isompaa merkitystä. Osoittaa vaan meikäläisen huonoa keskittymiskykyä. Jossain vaiheessa elämääni olen ollut muka perfektionisti...onneksi en enää ;)
Sitä vaan antaa niin paljon itselleen anteeksi, kun voi vedota ikään...eikä enää edes hävetä sitä sanoa.

Eilen piipahdin äidin luona. Siellä ei mitään mullistavaa. Soitin äidin siskolle (87v), koska äiti halusi tietää, mitä Aunelle kuuluu. Juttelimme pitkät tovit ja hän kertoi "meidän äidin" soittaneen edellispäivänä. No...se puheluhan ei ollut äidin muistiin jäänyt. Äitiä harmittaa niin vietävästi, kun muisti temppuilee.

Yritän kuitenkin halaten lohduttaa, että ei se haittaa ja ettei kaikkea aina edes tarvitse muistaa. Tänään taas puhelimessa oli äippä täysin skarppina ja ajan tasalla. Katseli TV:stä Suomi-Ruotsi maaottelua.

Huomenna otan koiran mukaan...saa mummokin hieman tassuterapiaa. Toivoisin niin, että meidän lapset kävisivät hieman useammin siellä, mutta kun heillä on oma kiireinen elämä (ja pitkä matka), niin yritän ymmärtää (vaikken ymmärräkään). Luulen kuitenkin, ettei kiireet ole pääasiallinen syy. He vain kammoavat vanhuutta ja raihnaisuutta, eivätkä halua tiedostaa, että heidän rakas mumminsa on jo hauras vanhus.

Tytär opiskelikin jossain vaiheessa vanhusten hoitoalalle, mutta huomasi ajoissa, että hänestä ei ole siihen työhön.

Itse olen ollut pienen ajan vanhainkodissa töissä, joten minulle se on aika luonnollista, vaikka äidin kohdalla tuntuukin pahalta nähdä ryhdikäs, monitaitoinen nainen avuttomana ja hauraana.

Sådant är livet...

Eipä enää irtoo sanaisesta arkusta juuri mitään...töks...töks