Minulla pitäisi olla nyt hyvä mieli, kun otin tosi edullisen äkkilähdön Malagaan ystävätärtäni tapaamaan. Ihan vain viikon reissu. Haluan pienen hengähdystauon...irti arjesta.

En kuitenkaan pysty täysillä nauttimaan reissun odottamisesta, koska tunnen syyllisyyttä jättäessäni äidin viikoksi. Hän on aika huonossa kunnossa ja minua pelottaa, että jos vaikka silläaikaa tapahtuu se pahin. Oikeastaan se olisi jo tässä vaiheessa armollista, ottaen huomioon elämänlaadun. Ajoittain hän on tosi pirteä, mutta toisinaan taas kovin väsynyt. Mikään paikka ei kuitenkaan ole kipeä hänen mukaansa. Sehän on pääasia, ettei ole kipuja.

En oikeasti ole vielä läheskään valmis äidistä luopumaan...enkä usko että olen koskaan. On se niin lopullinen asia...pelottavakin.

Pyydän henkilökuntaa käymään tarpeeksi usein äidin luona...sen he kyllä tekevät, koska olinhan kesälläkin kuukauden Lapissa ja kaikki pelitti mainiosti...mitä nyt tulipalo sotki hieman palikoita.
Tuosta tulipalosta oli paikallislehdissä paljon juttua ja minun äitini iso kuva artikkelin yhteydessä. Vanhainkodin, (myös palvelutalon) vastaava soitti minulle silloin myöhään illalla ja osasi kertoa asian hienosti. En joutunut paniikkiin ollenkaan.

J lupautui viemään minut Hki-Vantaa kentälle ja viikon päästä hakeakin.
Vien joululahjaksi tekemäni huippuerikoiset villasukat rakkaalle ystävättärelleni, joka siellä asuu...säästän näin postimaksut...hehheh

Tänään olinkin pitkän tovin äidin luona ja vastailin samoihin kysymyksiin käsrivällisesti. Siivosin myös vessan, joka oli aivan sikakunnossa. Tuo WC:n siivoaminen onkin pääasiassa ollutkin minun vastuullani. Ihmettelen vaan, kuinka paskasta on sellaisten vanhusten luona, joilla ei ole omaisia, tai omaiset käyvät harvakseltaan.

Päivällä olin sitä mieltä, että kirjoitan jollekin asianosaiselle s-postia ja valitan...jos nyt sitten rohkenen ketään lähestyä.