Minä itkin ja äiti kiristeli hampaitaan.
Minun pitäisi ymmärtää ja antaa juttujen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta uloa, mutta minkäs omalle luonteelleen tekee.

Kaikista eniten sieppaa se, että ainainen valitus on kohtuutonta. Minä olen kaksi vuotta ajatellut äidin parasta ja jättänyt oman elämäni lähes elämättä.
Päivän ensimmäinen ja viimeinen ajatus äiti...äiti ja äiti.

Enää en pysty lietsomaan itseeni edes vihaa kokemistani lapsuusajan vääryyksistä.
On tosi kauan sellaisesta ajatuksesta, että äidillä ei ole oikeutta vaatia minulta mitään.
Jossain vaiheessa ajattelin ilkeästi, että sitä saa mitä tilaa...hankalalle ihmiselle tulee hankala vanhuus.

Nyt ajatusmaailma on muuttunut ja tunnen surua, ikävää ja sääliä. Jopa minun äitini ansaitsee hoivan ja huolenpidon. Äidin onneksi en ole ilkeä ihminen, enkä pitkävihainen.
Olen sellainen helposti mielensäpahoittava herkkis...sitä olen ollut koko ikäni.

Varmasti olen näitä juttujani toistellut koko blogini olemassaoloajan. Toistan vielä senkin, että äiti on tehnyt aikoinaan eteeni niin paljon sellaista, mitä moni muu äiti ei olisi tehnyt.
Se onkin meidän suhteessa hävettävin asia minulle, vaikka siinä oli myös osallisena konkurssiin mennyt avomieheni. Avomiehen velkaa tässä kuittailen, vaikka avomies on ollut ex jo yli 10vuotta.

Tälläistä on elämä...