Allekirjoitan sen, että vanhana aika kuluu nopeammin. Viikko taas mennyt ja mitään näkyvää en ole saanut aikaan. Käsitöihinkään en osaa keskittyä.

Eilinen kokouskin oli yhtä tyhjän kanssa. Oletin, että me paikalla olijat saamme sanoa mielipiteemme kahdesta esitetystä vaihtoehdosta, mutta ei se niin mennyt.
Nämä vaihtoehdot vaan kerrottiin meille ja sanottiin, että menevät lautakuntaan ja siellä  päättävät.
Jo vain olis ollut sanottavaa minullakin, mutta eihän yksittäisellä kuntalaisella ole mitään sanansijaa, vaikka olisi kuinka palvelutalossa asuvan omainen. Niin se vaan on!

Se nyt sitten oli sellainen tapaaminen, missä luennoitiin ja hienoin sanakääntein annettiin ymmärtää, kuinka hulppea paikka tuosta palvelukeskuksesta tulee. Ihmettelen vaan, että millä rahoilla pienituloiset eläkeläiset asumisensa ja palvelunsa kustantaa. Äidillä on hyvä eläke, joten hänellä ei ole hätää sen puoleen, mutta muuan asukas kertoi saavansa 600e eläkettä kuukaudessa, joten hänen kohdallaan ovat vitsit vähissä...varsinkin jos ei ole omaisia puolustamassa oikeuksia.

Hyvä puoli uudessa käytännössä on se, että vanhus/asukas hoidetaan sinne kotiin, vaikka ihan petipotilaana...ellei sitten ole jotain sairaalahoitoa vaativaa sairautta.
Tarkemmin ajatellen tuosta kaikesta olen valmis maksamaankin, mutta aion vastaisuudessa "valvoa", että äiti saa maksuistaan vastinetta.

Äidillä on diagnosoitu altzheimerintauti, mutta mitään pelkoa ei karkaamisesta ole, koska liikuntakyky on mennyt lähes kokonaan. On tietenkin arveluttavaa, kuinka turvarannekkeen käyttö onnistuu, jos muisti menee totaalisesti.
Aika näyttää mitä tuleman pitää.

Äsken juttelin tyttäreni kanssa, joka potee stressiä ja huonoa omaatuntoa huonosta yhteydenpidosta mummoonsa. Uskalsin jopa sanoa, että voisi sentään soitella vaikka kerran viikossa. Tytölläkin on huolta ihan kotitarpeiksi nuorimmaisen diabeteksestä, joka diagnosoitiin reilu viikko sitten.

Ei huolet ja murheet lopu meidän suvussa, mutta omalla asennoitumisella voi vaikuttaa aika paljon.
Minulla on omat pakokeinoni arjen harmaudesta, kun vaan maltan niihin tarttua.