Masentaa...ei masenna...masentaa...ei masenna. Tätähän tämä on ollut ja siksi peruinkin taas kerran matkan...tai oikeammin siirsin syksyyn.

Äiti on siinä vaiheessa tuon muistinsa kanssa, että en millään raaski jättää  häntä tässä vaiheessa viideksi viikoksi. Tuntuu, että olen ainoa linkki elettyyn elämään ja minunkin nimeni alkaa olla välillä kateissa...ajoittain äiti sekoittaa minut tyttäreeni.

Kiitos vaan Siskolle uskollisesta kommentoinnista. Tuntuu lohduttavalta, että edes joku elää kanssani näitä tosi vaikeita juttuja.

En kertakaikkiaan ole suruineni ja masennuksineni sellaisessa mielentilassa, että jaksaisin lähteä makoilemaan masentuneena vieraaseen maahan ja syyllistymään "äidin hylkäämisestä".

Aikamoinen tuuliviiri olen, mutta näinhän se on ollut aina.

Onneksi on aurinko näyttäytynyt muutamana päivänä ja antanut toivoa keväästä.

Masennustani on lisännyt suuri suru, jota tunnen, koska eläinlääkäri joutui lopettamaan meidän vanhan kissan. Kissä sairasti parisen viikkoa ja sai lääkityksen, mutta se ei tehonnut, vaan tila huononi silmissä.

Viimeisen vuorokauden oli samassa paikassa tuijottaen eteensä...ei reagoinut mihinkään ja hengitys oli vaikeaa ja äänekästä. Vettä otti muutaman kielellisen, kun pistin vesikipon nenän eteen. Ruokaa ei syönyt moneen päivään, vaikka kuinka maanittelin ja herkkuja tarjosin.

Vein taas lääkäriin ja lääkäri kertoi ennusteen olevan todella huonon ja suositteli armopiikin antamista. Kissan kieli oli muuttunut ihan siniseksi, joka eläinlääkärin mukaan kertoi huonosta hapensaannista. Hänellä oli sydämen vajaatoiminta ja nestettä keuhkoissa.

Se oli yksi elämäni surullisimmista hetkistä. Sain hieman miettimisaikaa, mutta kun kissa parkui tutkimuksen jälkeen niin sydäntäsärkevästi, oli päätökseni selvä...ei enää lisää kärsimystä 15vuotiaalle kissalle.

Eläinlääkäri oli huolissaan, että pääsenkö kotiin kunnialla, koska olin autolla. Sain nimittäin hysteerisen itkukohtauksen...huusin ääneen ja menetin tilanteen hallinnan täysin...oli se niin kamalaa.

Nyt sitten olen ihan paniikissa koirani kanssa, kun pelkään, että sekin minut jättää...vaikka on vasta alle kaksi vuotias.

Tänään kun se sai jonkin nikottelukohtauksen, niin minä olin jo ihan hädissäni.
Koirallakin on ikävä rakasta ystäväänsä...sen nimittäin huomaa selvästi, kuinka etsii kaveriaan.

Mies kävi hautaamassa kissan. Laitoimme sen ison vaaleansinisen viltin sisään ja sitten tiiviiseen laatikkoon. Voi miten mulla onkaan sitä ikävä.

Nyt taas tuli surullinen olo.
Äidille en ole asiasta maininnut, koska hän rakasti sitä kissaa kovin paljon. Kissa on ollut poissa viikon ja yhden päivän. Yksi on ainakin varmaa...enää ei ole kärsimystä Kassulla.