Tänään oli äiti muistellut, kuinka hän osallistui lottana sota-aikaan ja oli myös ensimmäisessä työpaikassaan Viipurin rautatieasemalla. Nuo eivät vaan kumpikaan pidä paikkaansa.
 
Lottana oli hänen sisarensa ja äidin isä taas oli nuorena ensimmäisessä työpaikassaan Viipurissa.
Enää en korjaa hänen muistelujaan. Aikaisemmin, kun korjasin, hän suuttui ihan silmittömästi moisesta. Hymyilyttää näin jälkeen päin, kun intimme äidin kanssa siitä oliko Vaarilla kylän ensimmäinen televisio vai radio. Tietenkin se oli radio...sellainen kideradio, missä oli ladattava akkumulaattori, jota äiti joutui kuljettamaan koulumatkallaan Savonlinnaan ladattavaksi.

Tänään sitten aloitetaan viemään talon puolesta iltapalaa. Tähän asti olen käynyt tekemässä iltapalan ja pitänyt seuraa, kuunnellen samat jutut ties kuinka monetta kertaa. Outoa, että äiti jää jumiin samoihin muistoihin. Hänellä on mieletön määrä valokuvia ja omia päiväkirjoja, joista voisi löytää uusia muistoja, mutta nyt on tapeetilla 30-luku. Ja tiukasti.
Joka päivä muistaa myös kysyä, että missä hänen ylioppilaslakkinsa on. Sen olen laittanut yöpöydän alahyllylle, muistuttamaan kouluajoista.

Tänään tilasin kampaajan äidille. Palvelutalossa käy oma kampaaja ihan kotona laittamassa vanhusten hiuksia. Eilen äiti pyysi, että jos hieman saksilla leikkaiisn hänen hiuksiaan. Päätin kuitenkin tilata ammattilaisen, koska äiti on aina ollut hyvin tarkka hiuksistaan. Nyt hän mietti, josko permanentin ottaisi.
Ei taida äiti jaksaa permanentin monia vaiheita. Hyvällä leikkauksella hiuksista saa kauniit. Niitä onkin vielä ihan kiitettävästi.

On se vaan niin, että maanantai on maanantai...minullakin. Laiskottaa ja mieli tekisi jotain makeaa. Olen ollut karkkilakossa yli kuukauden. Äidille sen sijaan vien nameja pussikaupalla. Enää ei tarvitse pelätä ylikiloja. Vartalo on pelkkää luuta ja nahkaa.