Nyt on niin lukossa ja tukossa tunnemaailma, että en osaa ymmärrettäviä lauseita edes rakentaa. Jotain yritän kuitenkin  viestittää...itselleni. Taidan olla ainoa, joka näitä sepustuksia lukee.

Sen voin kertoa, että henkinen väsymys on huippuluokkaa. Joka päivä, joka hetki tunnen ahdistusta ja levottomuutta tulevasta... Tuntuu hirveältä myöntää, että teen surutyötä jo tässä vaiheessa.
Menen joskus pienen lapsen tasolle, joka roikkuu äidin helmoissa, mutta ei saa vastakaikua tunteilleen.
Lähes olemattomilla psyykkisillä voimavaroillani pakottaudun nostamaan esiin sen aikuisen, jolle on tärkeämpää antaa rakkautta, lämpöä ja kauniita sanoja, kuin vaatia niitä itselleen.

Miljoona tunnetta riehuu sisälläni, mutta olen liian väsynyt niitä erittelemään. Haluaisin vain nukkua...nukkua. Hetkittäin rakastan äitiäni valtavasti ja jopa itken äidinikävääni.

Pian pääsen nukkumaan ja pakenemaan unen turvalliseen maailmaan. Näen nykyisin ihania ja mielenkiintoisia unia. Harvemmin painajaisia.

Tahtoisin niin hypätä tämän elämänvaiheen yli. Pistää asiat halki, poikki ja pinoon.
Huomenna alkaa uusi viikko, joka on kohdallani samojen asioiden toistamista.
Puuduttavaa.

Lomalle en halua lähteä. Mieluiten käperryn tänne kotiin ja karkaan vaikka yhdeksi päiväksi omaan salaiseen maailmaani, missä värit ja muodot kohtaavat, Siellä tunnen olevani minä itse ja vahvasti olemassa.

Kimin maailmanmestaruus sentään piristi mieltä. Siinä pojassa on poweria ja kuuluisaa suomalaista sisua.