Eipä sitä syksyistä flunssaa niin vaan selätetäkään. Tänään olen ollut erityisen kipeä ja myös masentunut.
Soittelin palvelutaloon, että eivät ihmettele, jos minua ei muutamaan päivään näy.
Äidillekin soitin ja kerroin olevani petipotilaana. Hän toivotteli pikaista paranemista ja kuulosti pirteältä, vaikka onkin seikkaillut viimeaikoina sotamuistoissaan.

Uskon, että nuo kokemukset ovat olleet hirveitä nuorelle naiselle, joka ensimmäisessä työpaikassaan joutui lakana korvissa juoksemaan metsään. Joskus olen mielikuvitellut itseäni sodan jalkoihin ja tullut siihen tulokseen, että olisin varmasti jähmettynyt kauhusta paikoilleni ja jäänyt pommien armoille.

Luulen, että me, sotaa kokemattomat sukupolvet, emme voi täysin käsittää  niitä kauhuja, joita vanhempi sukupolvi on kokenut, kun on ollut huoli omaisista, kodista ja isänmaasta.

Kannattaisi olla oikeasti kiitollinen, että on on rauha maassa ja elämä Suomessa kuitenkin niin hyvin.
Ei tarvitse kovinkaan kauas mennä ajassa, kun asiat olivat toisin.
Tuskin minäkään jaksaisin kovin paljoa miettiä vanhoja aikoja, mutta joudun elämään todeksi näitä sota-aikoja äidin kanssa...se on rankkaa, vaikka yritän häntä tyynnytellä, kertoen kaiken olevan nykyisin hyvin...todella hyvin.

On taas niin huolentäyteinen olo ja sen päälle vielä huono omatunto...ei hyvä!