Masennus istuu, kuin tauti konsanaan. Ajatusmaailma täysin sekaisin...en edes otsikkoa keksinyt.

Kun ei vaan jaksa...ei jaksaisi edes olla olemassa, saatikka painia asioiden kanssa, jotka ovat todellisia ja vaativat voimavaroja.

Tuskin nousisin aamulla edes vuoteesta, jollei pieni uskollinen ystäväni herättäisi ja rapsuttaisi, kuin sanoen: mami, nyt riittää nukkuminen.
Eilen trimmasin koiran turkin muotoon, kun oli ihan luokaton tapaus pitkässä turkissaan.
Hän onkin ainoa asia, joka saa hymyn huulilleni. Pää kallellaan kuuntelee huoleni ja välillä nuolaisee myötätuntoisesti kättäni.

On siinä pienellä koiralla hommaa olla terapeuttina. Tänään aamulla meillä oli puolen tunnin leikkituokio ja hieman opiskeltiin uusia kujeita.

Lääkitystä on nyt tässä vaiheessa lisätty puolella aikaisemmasta ja toivon mukaan mieliala nousee...edes normaaliksi. Nuoruuden riehakkuus on jo jäänyt taakse aikapäivää ja tilalle tullut vakavuus, elämän tosiasioiden edessä...sen ei kuitenkaan pitäisi tarkoittaa, että elän loppuikäni masennuksen kourissa.

Eilinen oli erittäin vaikea päivä...varsinkin ilta. Tunsin elämäni olevan pelkkää alamäkeä, tuskaa ja ahdistusta...kerrassaan sietämätöntä.

Aamulla kuitenkin näyttäytyi aurinko...tuo idioottivarma mielenvirkistäjä...siis ainakin minun tapauksessani.

Äidin luona olin eilen käymässä ja luulen sen edesauttaneen ilta-ahdistusta. On sanoinkuvaamattoman vaikeaa olla kasvotusten dementoituneen vanhuksen kanssa, jolla on ilmiselvä kuolemanpelko...tai ei niinkään pelko kuolemasta, vaan sen jälkeisestä olomuodosta.

Samat lorut äiti sanailee näyttääkseen, että jonkinlainen muisti pelittää. Nyt hän on innostunut laulamaan...muistelee myös vanhoja heilojaan, mikä on toisaalta huvittavaa yli yhdeksänkymppiseltä.

Lähden koirani kanssa Välimeren maisemiin ensi kuussa...pidän talvi-ja kesäloman putkeen. Mielestäni olen sen ansainnut...irti arjesta uusiin kuvioihin...edes muutamaksi viikoksi.
Äidin hoitoyksikköhän muuttui tämän kuun alussa hoivayksiköksi...jollain ihme laskennalla mitataan vanhuksen hoivan tarve ja maksu on sitten sen hoivaluokan mukaan.
Pohjana toimii kuitenkin palvelutaloasuminen. Hänellä on omahoitaja, josta ei vielä ole minulle raportoitu mitään. No...saattaa olla alkukankeutta.

Huolta on myös tuottanut "hulttiopoikani" ja tuntuu aivan kammottavalta tylysti lopettaa puhelu, kun hän soittaa...joskus en jaksa edes vastata ja olen kuitenkin luvannut olla lasteni tukena, kun maailma potkii päähän.

Olen perehtynyt alkoholismiin ja tiedän, että näiden tapausten hyssyttely ja rahan suoltaminen ei auta pätkääkään. Heidät vaan täytyy jättää yksin selviytymään ongelmastaan...ei kuitenkaan hyljätä. Siinä onkin iso ristiriita.