Jokaikinen päivä olen päättänyt tänne kirjoittaa, koska lähinnä itsellenihän tätä blogia pidän, että muistan, mitä milloinkin tapahtui ja miltä tuntui.

Nyt voin kuitata ajan Joulusta eteenpäin yhdellä sanalla ja se on väsynyt...eri muodoissaan.
Jos ammatti-ihmisille oloistani kertoisin, niin hän luokittelisi tilanteeni vaikeaksi masennukseksi. Olen vaan niin väsynyt, että en jaksa mennä hakemaan apua...en jaksa pukeutua...koira ulkoilee pihassa ja sen liikunta on yhden lenkin varassa päivisin.

Ainoa asia, mihin energia on riittänyt, on hillitön sukkien kutominen. Yksi vaatekaappi on täynnä lankoja ja valmiita sukkia. Nukkumaan en pysty...en edes öisin. Muutaman tunnin aamuyöstä pyörin kevyessä horroksessa painajaisia katsellen.

Äidin luona käyn epäsäännöllisen säännöllisesti...minimi on kaksi kertaa viikossa...ajoittain joka toinen päivä. Joku tarkistamisen pakkomielle minun päässäni nakertaa.
 Kuitenkin tiedän, että homma on hallinnassa ja äiti saa perushoivan joka päivä...ihan hyvin on siellä mennyt, vaikka joskus on useampi päivä käyntijeni välillä.

Välillä tunnen sellaista, mitä ei ehkä saisi tuntea. Eihän omaan äitiin saisi kyllästyä.
Päivä toisensa jälkeen vastailen samoihin kysymyksiin. Lähinnä tunnen hermostuvani itseeni, kun olen niin rajallinen, enkä pysty kertomaan mitä seuraa kuoleman jälkeen. Enhän sitä tiedä todellisuudessa itsekään.

Minä vaan uskon, että jokaisen elämä jatkuu henkiolentona jossain...tuota samaa yritän kertoa äidillenikin ja hälventää huolta, mikä hänellä ilmiselvästi on. Hän on sitä sukupolvea, joita on peloiteltu helevetinkauhuilla lapsena.

Nyt taas tuntuu, että en osaa tuottaa selkeää tekstiä, joten parempi lopettaa.
Viime yön nukuin huonosti ja painajaiset oli melkoisia...sekavia, missä koko elämäni pelot ja stressinaiheet olivat sekamelskana...ei päätä eikä häntää koko unessa, mutta tunnelma oli kaaosmainen.

Näin tänään tammikuisessa loskakelissä...väsyneenä...