Mitään kovin ihmeellistä ei päivääni kuulu.
Äiti on soittanut tänään ainakin 4kertaa, vaikka kävin aamupäivällä. On ihmeissään, kun muisti heittää. Luuli pojankin käyneen vain hänen unissaan.

Minulla on huono omatunto koko ajan, kun en voi aina olla siellä paikalla. Luulen, että noin vanhalla ihmisellä on jo pelko läsnä...pelko kuolemasta.
Ulos äiti ei suostu lähtemään, vaikka olen luvannut lainata palvelutalon rullatuolin. Hänellä on vielä ylpeys tallella, joten ei halua näyttäytyä toisen autettavana. Omat jalat eivät enää kanna niin paljoa, että uskaltaisi ulkoilla edes rollaattorin kanssa.

Olen oikeasti surullinen äitini tyytymättömyydestä, koska mielestäni hänellä on kaikki hyvin, ottaen huomioon äidin kunnon ja korkean iän. Minä en enää osaa/jaksa enempää tehdä, vaikka näen, että virikkeetön elämä turhauttaa.
Äidille tulee paikallislehti ja Seura, mutta kovin innokkaasti hän ei niihin paneudu, koska näkö on heikko ja suurennuslasin käyttö on kovin hankalaa, johtuen käsivammasta.

Televisio kuitenkin on ja sitä hän mielellään katseleekin. Ei vaan uskalla pitää auki koko päivää, koska hänen mielestään TV:n pitää saada levätä.

Tänään laitoin kauniin ruusuverhon äidin keittokomeron ikkunaan ja se piristi hänen mieltään. Viihtyvyyteen olenkin yrittänyt panostaa, koska  tiedän äidin arvostavan kaikkea kaunista ympärillään.

Näyttää siltä, että lomahaaveet on tältä syksyltä unohdettava, koska en raaski yksinkertaisesti äitiä jättää kotiavun varaan.
Vaikka hänellä on turvaranneke,  niin minun läsnäoloni tuntuu nyt olevan se kaikkein turvallisin ja odotetuin.

Täytyy todeta, että elän vahvasti kahta elämää ja koen olevani aikalailla sidottu. Katkera en kuitenkaan ole, vaan totean hieman kyynisesti, että aikansa kutakin.
Omasta mielestäni olen jopa ylittänyt itseni, vaikka äiti ei olekaan tyytyväinen. Onneksi kuitenkin on myös hyviä päiviä, jolloin tunnen olevani tarpeellinen.

Vaikka tähän prosessiin nivoutuu paljon erilaisia tunteita, niin tiedostan selvääkin selvemmin, että äiti on minulle hyvin rakas.