Onko tuo huono omatunto istutettu minuun jo lapsena...sitä olen miettinyt.
Kävin tiistaina äidin luona sairaalassa ja oli jo puhetta kotiuttamisesta...tosin ihmettelin sitä kovasti.
Eihän äiti ole ollenkaan siinä kunnossa, että kotioloissa pärjäisi. Nestettä on kropassa edelleen ja hengittämiseen tarvitsee ajoittain lisähappea.

Eilen sain puhelinsoiton sairaalasta ja hoitaja ilmoitti, että tämä viikko menee sairaalassa, koska keuhkoissa oli vielä näkyvissä nestepintaa.

Äiti ei itse ole ollenkaan tyytyväinen tilanteeseen, vaan kiukuttelee ja itkeskelee.
Minä olen pahassa välikädessä, koska haluaisin ennenkaikkea äidille hyvää ja ammattitaitoista hoitoa.
Tiistaina melskasi niin, että en ole aikaisemmin moista nähnyt. Osasin onneksi olla itse rauhallinen ja tilanne laukesi...juttu jatkui vanhojen asioiden muisteluilla leppoisissa merkeissä.

Ei sairaalaolosuhteet koskaan kotioloja voita, mutta tulee ainakin hoitorutiinit hoidettua sairaalassa ammattitaidolla...niin uskon/toivon.

Huomenna aion mennä kaupunkiin katsomaan äitiä...tänään kyllä soitan osastolle ja saan tilannearvion.

Omassa päässä risteilee kaikenlaiset mietteet...minun pääni ei yleensä kestä kun yhden huolen kerrallaan ja nyt niitä on useita.

Aamulla oli olo aika epätodellinen ja eksynyt. Kysyin itseltäni, että mitä järkevä nainen tekisi tässä tilanteessa. Sain vastauksen, että järkevä nainen kuuntelisi itseään ja tekisi parhaansa...voimiensa puitteissa.

Asian tekee kohdallani mutkikkaaksi se, että en ole ollut koskaan järkevä nainen, enkä ole sitä nytkään. Tunnemylläkässä olen elänyt koko ikäni...kriisistä toiseen.

Hieman nyt näillä kymmenillä olen oppinut tasapainoilemaan tunteiden ja järjen kanssa...onneksi edes vähän, muuten edessä olisi hallitsematon kaaos.

Nyt ruokakauppaan kipinkapin....