Ei voi olla totta...minähän jaksan jo kiinnostua elämästä ja uskallan ajatella jopa tulevaisuuttakin.
En sittenkään näänny ja kuole tämän masiksen kouriin.

Viikon ajan oli tilanne niin kaoottinen... siksi huudan hurraata jo ekasta valonpilkahduksesta.

Äidin kanssa juttelin puolituntia puhelimessa...en taida ollakaan  täysin korvaamaton...äiti tuntui erityisen pirteältä...on reilu viikko viimeisestä käynnistäni. Puhelinyhteys sentään on ollut joka päivä.

Tietenkin tässä nopeassa mielialan nousussa on olemassa vaara, että tilani muuttuu sekamuotoiseksi, jolloin mennään vuorotahtia masennuksen ja ylikierrosten kanssa...se on aika rankkaa, mutta parempi vaihtoehto totaaliselle masennukselle.

Omalta kohdaltani uskon tämän pimeyden vaikuttaneen myös osaltaan mielialan alasajoon...siksi taas ryhdyin haaveilemaan auringosta. Onneksi perusluonteeni yksi piirre on optimistinen...ajoittain ylisellainen, mikä taas ei välttämättä ole hyvä juttu.

Olisikohan aika keittää jo aamupuuro?