Loppuviimeiksi sain itseni lääkärin pakeille ja arvata saattaa, että diagnoosi oli vaikea masennus ja loppuunpalaminen. En olisi vieläkään mennyt, mutta alkoi jo naapurit hämmästelemään näkymättömyyttäni...myös pitkäaikainen ystävättäreni ilmaisi huolensa tilastani, koska olin puhelimessa kovin masentuneen ja ilottoman kuuloinen.

Hän sai minut tarttumaan puhelimeen, vaikka heti puhelun jälkeen olinkin päättänyt olla soittamatta, mutta soitin sitten kuitenkin.

Vaikka lääkitystä lisättiin, niin ei vielä ole erikoisempaa muutosta. Lääkäri kehoitti viikon kuluttua nostamaan toisella puolikkaalla, mikäli ei tilani parane yhtään. Helmikuun alkuun sain uuden ajan.

Olin hämmästyksestä soikeena, kun pääsin ylimääräisenä viime perjantaina lääkärille...olen niin ennakkoluuloisesti suhtautunut tämän pienen maalaispitäjän terveydenhoitoon, varsinkin jos apua tarvitaan psyykkiseen oireiluun.

Lääkäri, josta olen ollut mitä sattuu mieltä, olikin nyt niin myötätuntoa täynnä, että melkein itku pääsi minulta, kun hän huolestuneena kuunteli oireiluani. Täytin jo tutuksi tulleen "masennuskaavakkeen"...taisin jossain kohtaa hieman vähätelläkin tilaani, koska kävi mielessä, että pistää vaikka "lataamoon" lepäämään.

Nyt olen muutaman yön nukkunut suht. hyvin ja aamulla tuntenut itseni jopa levänneeksi. Sekavat unet vielä piinaa, mutta saattavat kuulua asiaan.

Äidin kanssa juttelen päivittäin puhelimessa ja ihan pirteänä hän siellä on. Olen kertonut hänelle olevani flunssassa ja valitellut myös selkääni. Yritän viikonloppuna mennä käymään. Äiti on jo niin kateissa tästä reaalimaailmasta, että en voi hänelle kertoa todellista taudin kuvaa. Tosin nuokin oireet ovat päällä... yli viikon kestänyt totaalinen liikkumattomuus ei tee hyvää.

Tämä masennushan on ollut riesanani koko aikuisen elämäni ja osittain jo lapsenakin olin joskus "omissa oloissani", vaikka pääasiassa olin ylivilkas säheltäjä.

Olen ollut liian paljon huolissani äidin voinnista, koska siellä on kuitenkin ihmisiä, jotka näkevät äidin tilanteen päivittäin ja ilmoittavat minulle muutoksista.
Kieltämättä oli myös vaikeaa todeta oma väsyminen. Olisihan ihanaa olla yli-ihminen, joka tunteja laskematta istuisi äidin lähellä päivittäin.

Minä vaan olen tälläinen heikko ihminen, mutta kuitenkin ylpeä itsestäni, että pääsin näinkin pitkälle...tosin välillä hammasta purren. Onhan tässä mennyt monta vuotta...

Ehkä kaikki tästä suttaantuu ajan kanssa...