Luultavasti olen sittenkin sairastunut masennukseen. Sellaiseen keskivaikeaan, koska sentään jaksan nousta ylös sängystä ja käydä äidillä melkein joka päivä.

Eilen sain äidiltä mukaani silmälasit, jotka hän oli onnistunut jotenkin rikkomaan. Toinen sanka oli katkipoikki. Murtunut. Äiti ehdotti, että minä ne korjaisin. Tänään olen yrittänyt jos jonkinlaista vippaskonstia, mutta ei onnistu. Sankaa ei saa paikoilleen edes rautalangalla.

Kaikenkukkuraksi ne ovat valovuosia vanhat lasit ja äidillä on ainakin kolmet uudemmat, mutta kun on saanut päähänsä, että ne ovat ainoat, joilla näkee, niin se on sitten niin.
Tänään pidin vapaapäivän, koska tuntui siltä ja koirakin oli kipeänä. Sekin vielä...

Mikä lie mahatauti siihen iskenyt, kun oksensi useamman kerran ja yhdet ripulikakatkin teki. Kovasti on ollut surkee ja sylissä halunnut olla. Illalla sentään kuitenkin jo piristyi leikkimään ja vähän otti ruokaa ja vettä. Olin huolissani, kun ei koko päivänä vesikupilla käynyt. Luulen, että syynä tuohon häiriöön oli naapurin antama luu. Taisi olla sianluu ja pikkukoiran vatsa ei sitä kestä.

Äidin kanssa juttelin kyllä puhelimessa ja hän oli liikuttavan huolissaan koiran voinnista. Äiti vaikutti puhelimessa kovin pirteältä...sanoisinko, että ihan hilpeältä. Mietinkin jo, että koettelenko jotenkin äidin kärsivällisyyttä siellä ollessani, kun häärään ja paikkoja kohentelen.

Kaiken tämän masennuksen ja jaksamattomuuden lisäksi on päivittäisenä seuralaisena fibrosäryt ja flunssan poikanen. Ehkä huomenna olen taas kuosissa...toivon ainakin niin.

Minähän en ole virallinen omaishoitaja, vaikka sellaiseksi itseni kyllä koen. Periaatteessa voin pitää vapaata vointini mukaan. Yleensä pidän yhden päivän viikossa...joskus kaksi.

Ihmettelenkin, kuinka ikäiseni omaishoitajat jaksavat hoitaa omaisiaan 24h, kun minä uuvun jo näistä käynneistäkin, mutta onhan äidin luonne sieltä vaikeammasta päästä. Se on todettu moneen kertaan useammasta suusta. Jopa äidin itsensäkin.